Joo päätin nyt sitten julkasta tällasen mukavaisan One Shotin tännekkin (:
PS. Jotain kommenttia ja kritiikkiä tästä olis kiva saada.
Hän astui varmoja, mutta hyvin hauraita askelia eteen päin, kantaen hieman yli puolen metrin mittaista valtikkaansa. Se oli taottu kylmimmästä jäästä, ja siihen oli upotettu kirkkaimmat ja kauneimmat timantit. Nainen asteli pitkin lumista erämaata ohuessa vaaleassa mekossa, jonka helmaan oli ommeltu pieniä jääkiteitä. Hänen kalpea ihonsa oli kylmääkin kylmempi, virheetön ja kirkas. Se hohti ikuista elämää. Hänen valkoiset hiuksensa hulmusivat tuulessa, ja aurinkoa vasten ne näyttivät kristallimereltä. Tuo nainen oli Jääkuningatar.
Samaan aikaan hieman repaleiseen perunasäkistä valmistettuun hameeseen pukeutunut, nainen asteli varmoja askelia kaljuunansa kannella. Hän nousi puisia portaita pitkin ylimmälle kannelle, ja tarttui ruoriin. Naisen katseessa ei ollut mitään epävarmaa. Se oli rohkea, hiukan ylimielinen, jokseenkin tunteeton. Katsoessaan kannella työskenteleviä orjia, sekä miehistöä, pieni hymynkare kävi huulilla. Se pyyhkiytyi pois, kuin rantaan piirretty kuva, jonka aallot huuhtoivat olemattomiin. Nainen kuuli avunhuutoja, ääniä kuinka orjia ruoskittiin. Käskyjä siitä, kuinka työ piti tehdä. Hän ei tuntenut myötätuntoa ainuttakaan orjaa kohtaan. Ei sillä etteikö hänellä tunteita olisi ollut. Hän kuitenkin tiesi asian. Jos hän näyttäisi tunteensa, se tekisi hänestä muiden silmissä heikon. Hän menettäisi kaljuunansa, ja luottamuksensa miehistöön. Sitä riskiä ei merirosvokapteeni voisi ottaa.
Tuosta paikasta monia tuhansia kilometrejä länteen, nainen astui ulos tiipiistään, hän katsoi Preerian vanhaa ja kulunutta aurinkoa, hengitti keuhkonsa täyteen vanhaa ja pölyistä ilmaa. Nainen piteli kädessään, sulkien ja kauniiden kivien koristamaa päähinettä. Päähine oli kulkenut sukupolvelta toiselle. Nyt se oli hänellä. Sodat muita intiaaneja vastaan, olivat vieneet isältä hengen. Ensimmäistä kertaa hän asetti sen päähänsä, ja tunsi kuinka veri virtasi suonissa nopeammin. Hän katsoi ympärilleen ylpeästi, ja lähti kävelemään kohti tiipiitä, josta ihana vasta leivotun leivän ja paistetun lihan tuoksu tuli. Tummanruskeat ja uudet mokkasiinit eivät jättäneet ainuttakaan jälkeä hiekkaan. Ainoankaan otetun askeleen ääni ei kuulunut. Silti jokainen heimoon kuuluva intiaani tiesi, että nainen oli lähellä.
Sillä aikaa, kun intiaanit lännessä heräsivät, olivat jo ajat sitten pienet keijuiksi kutsutut metsän ja niittyjen olennot heränneet. Parhaillaan peilipöytänsä ääressä pitkiä vaaleita hiuksiaan kampaava olento tuijotti itseään peilikuvasta. Se nosti hiuksensa ylös, ja hieman yli kahdenkymmenen hiussoljen jälkeen, hän sai hiuksensa suurelle ja kauniille nutturalle. Hän avasi valkoisen laatikkonsa, ja nosti pienillä käsillään pienen pieniä timantteja, pinnejä ja muita kauniita hiuskoristeita syliinsä. Hetki hetkeltä sylissä oleva kasa pieneni, ja keijukainen näytti aina vain kauniimmalta. Hän otti pienen puiden juurista punotun hiusverkon, ja asetti sen vielä nutturan päälle. Hän nousi seisomaan ja katsoi itseään vielä hetken, kunnes puhkaisi vesipisarasta tehdyn peilinsä kynnellään. Suipot korvat, ja hieman vinot silmät, sekä pieni nenä, tekivät noista kasvoista jotain liian kaunista. Sellaista, minkä katselemista ei halua lopettaa. Pieni ja siro neito käveli höyhenen kevyin askelin, pienen huoneen toiselle puolelle, ja avasi ruusun terälehdistä valmistetun pienen rasian, josta otti käsiinsä kauniin hopeisen ja kristallisen tiaran, jonka asetti päähänsä.
Nämä neljä naista ovat jokaisessa paikassa, jossa pieni lapsi leikkii. Jokaisena yönä ne tulevat uniin, ja opettavat lapsia unelmoimaan. Monet kertovat, että nämä elävät jokaisen lapsen mielikuvituksessa, mutta näin ei ole. Nämä asuvat Tarujen Valtakunnassa. Valtakunta on jaettu neljään osaan, neljään hallintoalueeseen. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina.
Joka vuosi kahdeksas marraskuuta kokoontuvat kaikki Maan taruolentolajien edustajat Pohjoisnavalle. Siellä he valitsevat joukostaan henkilön, joka saa johtaa Tarujen Valtakuntaa, ja suojella sen asukkaita. Ensiksi jokainen ehdokas saa pitää vaalipuheensa, ja kertoa asioista, joihin voi vaikuttaa, tai millainen hän on. Sitten äänestetään parhaita. Kukaan ei Tarujen Valtakunnassa kuitenkaan äänestä itseään, edes Pahoilainen ei ole niin itsekäs. Sen jälkeen, he jotka eivät päässeet viiden parhaan joukkoon palaavat Tarujen Valtakuntaan odottamaan tietoa siitä, kuka johtaisi kansaa seuraavan vuoden.
Tai näin ainakin oli vuoteen 1945 saakka, kunnes jonkinlainen tiedemies lähes tuhosi jokaisen lapsen mielikuvituksen, ja jokaikisen ihmisen unelmat. Hän näet huomasi oudon seremonian, mutta pysyi piilossa. Juuri kun edellisen vuoden valtias oli kertomassa, kuka jatkaisi hänen sijastaan. Nuo viisi ehdokasta huomasivat tiedemiehen. Nämä keskittivät voimansa tähän mieheen, ja vangitsivat tämän sielun jäiseen arkkuun. Keho haudattiin lumeen, ja toimitettiin kitumaan helvetin liekkeihin. Siitä päivästä lähtien, joka vuosi kahdeksas marraskuuta, on valittu neljä henkilöä, hallitsemaan tarujen valtakuntaa.
Ainoastaan lapset tietävät tämän totuuden, sillä he uskovat tähän. Kuitenkin kasvaessaan lapset lakkaavat uskomasta näihin asioihin. Onneksi näin on tarkoitettu, sillä aina kun yksi lapsi lakkaa uskomasta, on yksi uusi unelma syntynyt.
